Pelko tanssii hymyn laidalla, iho luiden kaunistuksena,
valkeassa pinnassasi suonet kuohuu, salamoi.
Valo pyhin sotajoukoin hiipii ihmeen ääriviivaa,
avaruuden kalvon alla kirkonkello huminoi.
Toinen tahtoo jatkuvuutta, toinen hetken kestävän,
toinen ottaa vaatteet pois ja toinen riisuutuu.
Toinen kasvaa hellyydestä, toinen käärmevyyhden alla;
hiillos kytee kumpaisenkin häpyluiden holvissa.
Tässä kuoro laulaa ajasta kun pyhää maata vallattiin,
tässä kuoro laulaa: "Ei se ennen ollut näin,
oltiin vain ihmisiä,
elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen,
elävältä haudattuina syvyyksiin lihamme syiden!"
Hiki hioo kasvoluita, hampaat välkkyy, huuto raikaa,
vettyneillä ohimoilla kaaret sädekehien.
Minä tunnen pienuuteni kannustavan julmuuteen
kannattelemana taakan rajattoman armottomuuden.
Tässä kuoro laulaa ajasta kun pyhää maata hävittiin;
tässä kuoro laulaa ajasta:
Pian loppu julma, kuten täällä sopii odottaa,
nousee, voittaa jumaluuden jota kokeiltiin.
Joka tahtoo rakkautta mieli täynnä pelkkää vihaa
herää ludelavitsalta, nyrkki kauhoo kylmää lihaa.