Sorahtaa laulu ja pakenee täältä, sen itkun kuulen
viiman meren aavain sanoiks muuttaneen.
Kirkot, temppelit sille rakensin,
petin, kärsin, valhein itseltäni suojelin.
Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa
korvaten herkkyyttä voimalla, tahdolla.
Hiljaisuutta kieleksi luulin,
kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin.
Etsin suuntaa suunnatonta,
ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin:
Minne paha haudattiin,
sinne minut haudatkaa.
Alä mene - nyt kun se tuntuu
pahemmalta - kuin kuolla kesken
painajaisen - jossa ei oo
mitään hyvää - tehnyt kellekään.
Nyt taivas hehkuu tulta hautoen, vesi raskas loiskii
syvänteiden päällä pronssinen.
Ilma tuoksuin syksyn aavistaa,
lento pääskyn muistaa talven tuulet paeten:
Elämän henkäyksen takana aukeaa
loputon pelko; se laulajaa ajaa.